Kun ratsastaa yksin suurimman osan ajasta, on mahtavaa, jos joskus pääsee tunneille tai valmennuksiin mukaan. Vaikka edellisen tunnin opeilla pääsee jatkamaan ratsastusta eteenpäin, pääsee taas seuraavalla tunnilla vähän pidemmälle jo opittujen asioiden kanssa. Ajan mittaan yhteistyö syvenee ja vaikeista asioista tulee helpompia.
Olen pitkän tauon jälkeen ollut valmennuksissa, kouluratsastaja Tiina Polson silmän alla. Minulle tämä oli uusi kokemus, koska olen suoraan sanoen jännittänyt mennä ns. huippuratsastajien eteen ratsastamaan, vaikka totuushan on se, että kenestäkään ei huippuratsastajaa tule kuin harjoittelemalla. Kysyin viimeksi Tiinan ollessa tallillamme, että kehtaisiko tällainen “höntsäilijä kouluratsastaja” tulla myös mukaan tunnille. Tiina sanoi, että ”kaikki, joilla on halua oppia mahtuvat tunneilleni mukaan. Vaikka olisit ratsastanut pelkästään käyntiä maastossa, se ei estä tunneilleni osallistumista.”
Ensimmäisellä valmennuskerralla kerroin vähän minun ja hevoseni historiaa sekä missä erityisesti kaivattaisiin neuvoja. Heti alkuun Tiina huomasi, että puristan huomaamattani jaloilla, mikä on tehnyt hevosestani hitaan pohkeille. Pienillä korjauksilla saatiin hevonen herkistettyä pohkeelle jo ensimmäisellä kerralla ja tekemisestä tuli itselleni kevyempää sekä siirtymisistä nopeampia.
Kun on mennyt pitkään yksin sokeutuu myös sille, mikä on oikeasti reipasta työskentelyä. Olen luullut, että ollaan menty jo reipasta ja ryhdikästä ravia, kun todellisuudessa ollaan oltu vielä pitkän matkan päässä oikeasti aktiivisesta ravista. Tuli aikamoisia ahaa-elämyksiä, että millaista ravin pitäisi olla ja miltä sen pitäisi tuntua. Kun ravi oli tarpeeksi aktiivista, oli huomattavasti helpompi myös työskennellä siinä.
Laukassa olemme keskittyneet hyviin teihin ja että laukka rullaa eteenpäin ilman, että tarvitsee koko ajan olla antamassa pohjetta. Laukan nostoissa yllättävin ohje oli, että jos hevonen ei heti nosta, niin mennään vaikka niissä ”Vermon raveissa”, kunnes hevonen nostaa. Monesti on sanottu, että rauhoittele hevosta ja yritä uudelleen, mutta nyt ohjeena on ollut, että yritä siihen asti, kunnes laukka nousee. Jos harjoitusravissa oma istunta ei kovassa vauhdissa meinaa pysyä mukana, on nostot tehty kevyessä istunnassa. Pääasia, että ollaan pyydetty siihen asti, kunnes haluttu asia on saatu tehtyä.
Tiina otti myös esille sen, miten kiltti ratsastaja olen – välillä vähän liiankin kiltti. Kiltteys ei ole huono asia, mutta jään pyytämään asioita liian pitkäksi aikaa eikä hevonenkaan ole välillä varma, mitä nyt tarkkaan ottaen haluan. Tiina kannusti olemaan selkeämpi ja jämäkämpi sekä käyttämään tarvittaessa raippaa apuna. Hevoseni on aina ollut herkkä raipalle ja monesti ihan vaan se, että se on mukana auttaa jo paljon. Pienillä merkinannoilla saatiin lisää ryhtiä tekemiseen, mikä on myös hevoselle miellyttävämpää, kuin jatkuva pohkeiden käyttö.
Olen ollut ihan häkeltynyt, miten monta asiaa valmentaja on huomannut samaan aikaan ja miten herkästi käy niin, että kun korjaa yhden asian, niin se edellinen pitää taas seuraavaksi korjata uudelleen. Jatkuvaa oppimista tämä laji on, mutta sehän tästä tekeekin niin mielenkiintoista. Vaikka asiat olisivat vaikeita, se yksikin onnistuminen kannustaa taas eteenpäin – ja kannustaa myös jatkamaan tunneilla käymistä!